Syysretki Helags-Sylarna

No niin. Pitkästä aikaa retkipyöräilemässä poikien kanssa. Kaavailtiin vastaavaa reissua kuin parinvuoden takainen Vindelfjällenin reissu. Tällä kertaa kohteena Jämtland ja Helags-Sylarna alueen retkeilyreitistöt Ruotsin lapissa. Alue vaikutti kartan perustella lupaavalta. Lisäksi se on saavutettavissa suhteellisen vähällä autoilulla. Alla (iso) läjä kuvia retken varrelta. 

"Vanha uskollinen" koeajolla. Ihmisen vuosissa Pugsley alkaa taistella jo veteraanisarjoissa.

Koeajon tuloksena jarrut olivat vielä remontissa vajaa vuorokausi ennen lähtöä. #viimehetkensäädöt

Matkaan kohti Tukholmaa lähdettiin torstai-iltana. #efterwörk

Aamupala Tukholman ulkopuolella Gulffin baarissa.

Vaikka kohde ei ollutkaan mahdottoman kaukana oli efektiivinen autollamatkustusaika kuitenkin yli 8 tuntia (n. 600 km). 

Perillä parkkipaikalla (Ljungdalen/kläppen) mukavasti n. klo 16. Kamat kasaan ja kohti tuntureita. Laskeskeltiin, että olisi käytettävissä vielä 2-3 tuntia tehokasta retkeilyaikaa ennen leirin pystytystä. Matkustaminen on kuitenkin yllättävän raskasta vaikka lähinnä pelkkää istumista ja syömistä onkin. Pari tuntia riittäisi siis vallan mainiosti.

Matkaan lähdettiin vähän reilun 800m korkeudesta ja tavoitteena oli nousta Helagsin fjällstationin korkeudelle n. 1000 metriin. Toiveissa oli jos päästäisi siitä vielä vähän matkaa ohi. 

Alkupätkä kulki tunturikoivikossa Kesusjön-järven rantaa pitkin ja sen jälkeen alkoi nouseminen kohti Helagsia.

Peterin takana kajastaa Helags ja ruotsin eteläisin jäätikkö.

Nousun jatkuessa puusto harveni.

Puurajalla viimeistään selkeni, että ollaan lapissa.

Noin 900 metrin korkeudella puusto loppui ja sielun valtasi tyyneys.

Matti ylitti tunturipuron niin että heilahti.

Ja muut perässä.

Hetken kuluttua oltiin noustu jo niin paljon, että tulosuuntaan katsoessa puusto oli jäänyt laaksoon näkymättämiin. Ainut merkki sivistyksestä oli enää Helagsin tunturiasemalle kulkeva voimalinja. 

Parin tunnin kapuamisen jälkeen saavutimme tunturiaseman. Otimme pikaisesti juomapulloihin vettä ja ja jatkoimme äkkiä matkaa. Nuo ruotsalaiset tunturiasemat ovat varsinaisia täyden palvelun sirkuksia, joissa on ravintolat, saunat, kauppa ja majoitusmahdollisuuksia. Lisäksi porukkaa kuin kuopion torilla, poikkeuksena että kaikki on hyväkuntoisia ja suoraan matkailumainoksista revityn näköisiä. Retkeilyn ei siis tarvitse olla hirveää raahustamista. Voisi kulkea pääreittejä pitkin keskukselta toiselle, syöden kolmen annoksen aterioita viiniä hörppien ja majoittua suihkun jälkeen oikeaan sänkyyn. Kuullostaa varsin mukavalta. Tässä kohtaa me luonnollisesti poikkesimme pääreitiltä ja jatkoimme kohti erämaata...

Hetken jatkettuamme mahdoton kävi toteen. Surlyn orkkis sisäkumi puhkesi!!! Ei suurta ongelmaa, pikapaikka kumiin ja matka jatkui pienen pumppausjumpan jälkeen. (Kumi puhkesi kuitenkin hetken kuluttua uudelleen eri kohdasta ja vaihdoimme sen renkaan ja vanteen huolellisen puhdistuksen jälkeen kokonaan uuteen).

Maisema avartui entisestään.

Poroaitojen portteja ei välttämättä oltu suunniteltu +25 kg retkipyöriä ajatellen.

Peterin hirven kokoinen Ice Cream Truck näytti olevan hieman haastava.

Kolmisen varttia tunturiaseman jälkeen aloimme saavuttaa harjan reunaa.

Harjan huipulta (1100m) auvautunut näkymä oli melko valokuvauksellinen. Peterillä olikin ihan oikea kamera mukanaan. Itse kuvailin lähinna kännykällä ja pikku pokkarilla. (Peterin kuvat ilmestynevät jossain kohtaa nettiin. Lisäilen linkkiä sitten)

Maisema kohti Predikstolen-kielekettä oli mykistävä. (No ei me taidettu heti mykistyä vaan hihkuttiin kuorossa). Hetken ihastelun jälkeen laskettelimme karkeasti sata metriä alaspäin sopivaa leiripaikkaa hakien. #retkiDH

Hiljentyminen tuli hetken kuluttua, kun tajusimme minkälaiseen paikkaan saisimme laittaa teltan tulevaksi yöksi. Tämä maisema oli todella sykähdyttävä, eikä näytä ruudulla tietenkään lähellekään yhtä vaikuttavalta kuin paikan päällä adrenaliinin virratessa suonissa. Ei unohdu ihan heti.

Aamu valkeni hieman utuisena ja illan ja yön aikana oli sadellutkin vähän.

Laskettelimme laaksonpohjalle n. 900 metrin korkeuteen, eikä maisemat ainakaan hieveästi heikentyneet.

Seuraavaksi suuntasimme kohti Sylsjön-järveä, jonka rannalla kulkevaa reittiä uumoilimme melko hitaaksi. Matka laakson pohjalta järvelle ja sen toiseen päähän olisi n. 20 km.

Matkalla oli pari vähän hankalampaa vesiestettä, josta selvisimme kuitenkin lähes kuivin varpain.

Järvelle asti kulkeva polku olikin oikein mukavasti rullailevaa tunturipolkua, ja laskettelimmekin alamäkeen polveilevaa polkua n. 850m korkeudelle. Rantareitti paljastui juuri niin viheliäiseksi kuin pelkäsimmekin.  

Ko. kuvassa reitin kenties "helppo kulkuisin" parinkymmenen metrin pätkä jossa pystyi jopa polkemaan.

Herkempiä lukijoita ajatellen laitan tähän kohtaan vain kauniin kuvan tunturipurosta ja säästän kaikkia järkyttävältä ähinältä ja manaukselta. Alkuun oli tiheää pajukko/katajapusikkoa ja jatkuvasti syviä tunturipuronotkelmia. Emme keksineet miten maasto voisi olla enää yhtään raskaampaa. Vastaus annettiin kotvaa myöhemmin ja maasto muuttui raskaammaksi. Nyt saimme kokea miltä tuntuu märkä ylämäkeen viettävä suo. Raskaalta voin sanoa. 

Kuvassa suo on varsin "vackert", mutta epäilen, että jos tuolla astuu väärään paikkaa saa kengän kaivaa ylös käsin. Kröhöm höm eh eh...

Kaikki hyvä loppuu kuitenkin aikanaan.  Käytimme järven ohitukseen reilun 7 tuntia (sisältäen lounastauon). Matkaa ekertyi ehkä 20 km. Tämä on ehdottomasti hitain 20 km, jonka olen koskaan kulkenut. Hämmästyttävintä on että reitti on kuitenkin ihan viralliseksi retkeilyreitiksi merkitty. Jos meisemat ja sää ei olisi olleet mahtavia, olisi saattanut tulla vähän itku. Tähän oli kyllä speksattu koko päivä käytettäväksi, mutta ehkä kuitenkin toivoimme vähän kevyempää etenemistä.

Tästä eteenpäin homma kävi kovin surrealistiseksi: Luulin että ajoimme auringon paisteessa sateenkaarien alla. Olin kyllä jo aivan poikki ja bonkkauksen rajamailla, joten se kaikki saattoi olla pelkkää harhaa. Tässä kuitenkin kuva maisemasta jonka päässäni näin.

Taistelimme kuitenkin itsemme väkisin takaisin ylös n. 1050 metrin korkeuteen, koska tiesimme seuraavan päivän olevan myös melko pitkä, halusimme siitä mahdollisimman paljon pois samalla kärsimyksellä. Saavutimme kuin saavutimmekin Sylarna-tunturi rykelmän eteläpuolelta kulkevan polun risteyksen ja majoituimme siihen juuri sopivasti ennen pimeän tuloa. Olin ainakin itse niin poikki että en kummemmin ajatellut muuta kuin ruokaa lämmintä totia ja makuupussiin ryömimistä. Jossain kohtaa ehkä satoikin. En muista.

Aamun valjetessa ja voimien palauduttua kiinnitin kunnolla huomiota telttapaikkaamme.

En voinut kuvitella että edellisen yön telttapaikan hienoutta voisi ylittää helpolla. Tämä antoi kuitenkin melkoisen haasteen.

Tästä suunnasta nousimme edellisenä iltana. alhaalla siintää "the" järvi.

Näkymä teltan suulta oli varsin kelvollinen. Aamu tee ja "muut aamutoimet" tuntuivat näissä maisemissa nautinnollisilta. 

Aamulla oli kirpeä pikku pakkanen.

Nouseva aurinko puski näyttävästi usvaa Ekorrdorren solasta, joka oli seuraava suuntamme.

Saimme seuraa.

Jos olisi ollut jo ruska-aika voi olla ettemme olisi päässeet enää liikkeelle tuolta.

Solakin oli pöyristyttävän kaunis. Lämpötila oli muutaman asteen plussalla, mutta aurinko kuumotti mukavasti.

Pieni tauko tunturituvalla ennen muhkeaa nousua Ekkordörrenin kylkeä ylös kohti sylarnaa. 

Ehkä paras tunkkausmaisema ikinä. Mittasuhde verrokiksi mainittakoon, että kuvan keskellä oliva tönö on edellisen kuvan taukotupa.

Minä itte. Kunto oli kyllä luokattoman huono ylämäissä. Tekosyyksi ei kelpaa edes kevyt flunssa. Ens kertaa varten treenaan kyllä juu. Photo by MattiHoo.

Ylös päin.

Ja vielä.

Ja vielä. Tuli viimetalvista luntakin vastaan.

One small step for a man... Tulipahan tunkattua fillaria, jos nyt ei ihan kuuhun niin Haltin korkeudelle. (n. 300 metriä telttapaikalta)

#pyöräsikuva

En ole kyllä asiantuntija, mutta tämä tunturi näytti erehdyttävästi vuorelta. Lähdimme laskettelemaan kohti Sylarnan tunturiasemaa. Maasto oli hirveää louhikkoa ja sai olla tarkkana mihin astui. Loukkaantuminen ei ollut vaihtoehto ja siksi ajaminen oli mahdotonta vaikka olisi tehnyt mieli paukuttaa alamäkeen hymy korvissa.

Emme kuitenkaan menneet aseman kautta vaan oikaisimme reitille takaisin kohti Helagsin asemaa. Matkaa oli pari kymppiä oikeasti loistavaa polkua pitkin. Ensin alaspäin, lounastauko, ja lopuksi takaisin ylös. Kuvia ei tältä väliltä juuri ole. Jalka alkoi painaa ja kuvailu un ei ollut voimia. Helagsin asemalla ostettiin oluet ja kolajuomat. Koimme olevamme kovinkin ulkopuolisia. Kukaan ei ollut likainen, haiseva tai edes vähän väsyneen näköinen. Perjantai-illan ja sunnuntain aamupäivän välillä emme olleet nähneet yhtään ihmistä. Ruotsalaisten iloinen, taukoamaton pulputus sai aikaan ihan oikean kulttuurishokin. Yksi vanhempi tyylikäs rouva kuitenkin kohteliaasti kyseli reissustamme. Vastailin Retkeilyruotsilla™ parhaani mukaan, jaa jaa, vackkert, fint, up och ner, hit och dit... Poistuimme vähin äänin.

Laskettelimme takaisin kohti Kläppeniä. Skouttasimme telttapaikan vähän matkaa reitin sivusta, pienen peseytymiseen kelpaavan lammen, vierestä. Pulahdus virkisti.

Viimeisen yön leiripaikasta ei ollut suuria odotuksia, kunhan ei oltaisi ihan pääväylälle näkyvissä. Ruokaa, juotavaa. Päivän energia saanti oli pahasti miinuksella.

Paikka oli kuitenkin varsin kelvollinen.

Huonosti nukutun yön jälkeen oli varsin piristävää herätä ja huomata olevansa pilvien päällä.

Kypärä päähän ja pää pilveen.

Huikea lasku yllättävän hyvällä vauhdilla kohti parkkipaikkaa. Lopun raastava loppukirimeiningillä ajettu hiekkatienousu P-paikalle meinasi kyllä tappaa. 

Peter sai onneksi puhuttua meidät sitkeän etsinnän jälkeen erään mökkikylän suihkuun parin tunnin ajon jälkeen. Tästä matka jatkui huomattavfasti freesimpänä läheisen pikkukaupan kroisanttien siivittämäna kohti tukholmaa. Matkalla vielä herkullinen Burgeri Järvsjön Bike Parkin ravintolassa. Aikaakin jäi vielä monta minuuttia yli ennen laivan lähtöä. Laivalla tuliaiset, pizzaa ja hetki fiilistelyä ja seuraavien seikkailujen spekulointia ja nukkumaan.


Todella tiiviisti käytetyt 3,5 vrk. Käsittämän paljon tapahtumia ja toimintaa saa mahtumaan noinkin pieneen aikaan. Retki oli hyvin suunniteltu ja tutussa porukassa hyvin toteutettu. Totuus on kuitenkin se että tuolla on aika kaukana kaikesta. Aika pienikin asia sasi homman epäonnistumaan karkeasti. Tuntemattoman porukan kanssa näin tiivis retki ei vain yksinkertaisesti olisi mahdollinen. Kiitos Matti ja Peter.