Synkkä Syysunelma

Synkkä Syysunelma on Mammuttimarssin jälkeläinen (lienee kyseessä äpärälapsi), joka jatkaa samaa tuttua teemaa: pimeyttä, eksyilyä, olemattomia tai väärässä paikassa olevia polkuja, yleistä sekoilua ja loistavia tilaisuuksia toteuttaa tuota pyöräilymuodoista kaikkein jalointa eli tunkkausta maastossa, jossa eteneminen ilman pyörääkin saa normaalimman ihmisen kääntymään nopeasti takaisin. Uuden brändin mukaan tarjolla oli entistä suunnistuspainotteisemmat rastit. Oujee. Ihmiselle joka suunnistaa tasan kerran vuodessa tämä antoi entistä paremmat mahdollisuudet totaaliselle eksymiselle.

Tarjolla oli taas eri mittaisiksi arvioituja reittejä: 50 km maraton, 100 km marssi ja 160 km tuska. Entuudestaan tiedossa oli, että pyöräilijälle tulee reittivalinoista johtuen väkisin ainakin 20-30% extraa ilmoitettuun reittiin.

Heikkona hetkenä ennen kisaa tulin siihen tulokseen, että en ole nyt siinä kunnossa, että jaksaisin ajaa pisimmän sarjan maaliin asti. Jotta hommaan saatiin edes jotain haastetta niin osallisuin sentään soolona. (Oman "tiimin" muut jäsenet olivat joko estyneitä tai osallistuivat muihin sarjoihin). Näin kisan jälkeen voin sanoa, että se olikin ihan oikea ratkaisu vaikka onhan tuo puolimatka nyt ihan naurettavan lyhyt pyörällä. Motivaatio ei nyt kuitenkaan millään riittänyt 30h DNF tuloksen tavoitteluun.

Rastipisteitä (26 kpl omalla reitillä) tutkailemalla oli havaittavissa että reitti tulisi olemaan pyöräilijälle entistä hauskempi. Aikaisempina vuosina on ollut vain yksittäisiä rasteja joiden kohdalla on edes kannattanut harkita tunkkausta (tunkkaamaan on kyllä aina päästy olemattomien polkujen ansiosta). Mutta nyt useammalle rastille ei päässyt edes kartan mukaan polkuja pitkin. Olen omassa päässäni hahmotellut, että tunkkauksen hyöty on edes teoriassa järkevää, jos oikoreitin ja tietä pitkin kiertävän reitin suhde on vähintään 1:10. Eli jos vaihtoehtoina on 200 metriä tunkattavaa tai alle 2 km hiekkatietä, niin oikomista ei kannata edes harkita. Ja tämäkin sillä olettamalla että ei eksy tai jumitu johonkin läpitunkemattomaan pusikkoon. Pyörän kanssa suoraan tunkkaaminen on melko vaikeaa ja todella hidasta. Huonoakin tietä pitkin kilometrin polkee helposti kolmeen minuuttiin. Onnistunutkin 100 metrin tunkkaus hankalassa maastossa vie helposti 5 minuuttia. Tästä tiedosta huolimatta oikominen houkuttelee aina, jos siellä vaikka menee se maaginen polku joka ei näy kartassa (no ei kyllä koskaan mene).

Karttasetti.

Sain kuitenkin mielestäni tehtyä ihan hyvät kartta/reittivalmistelut eikä ollut muitakaan ongelmia ennen kisaa (jos ei lasketa paskaa kuntoa). Retkeilyfiilis oli korkealla. H-hetken odottelu oli tuskastuttavan hidasta, mutta tulihan se perjantai-ilta lopulta ja matkaan päästiin hienosti ajallaan klo 20.00, hämmentävän, mutta taiteellisen nokkahuiluduon säestyksellä, ihailtavaa heittäytymistä järjestäjiltä taas kerran.

Lähtöseremoniat.

Mutta itse kisaan. Lämpötila oli pari astetta plussalla ja oli myös luvattu kohtalaista tuulta. Olin viime muoden katastrofaalisesta ylikuumenemisesta viisastuneena päättänyt, että tänä vuonna lähden kevyemmässä vaatetuksessa. En palele kovin helposti, mutta silti tuppaan pukemaan aina liikaa päälle. Ensimmäiselle rastille syöksyttiin melkoista laukkaa ja alkoi jo tuntua siltä että olen tehnyt taas saman virheen ja saan lämpöhalvauksen tms. Ensimmäisen rastin jälkeen porukka alkoi kuitenkin välittömästi hajota oikeiden urheilijoiden hävitessä kuin maan nielemänä ja oma vauhti asetui perinteiseen rauhalliseen retkivauhtiin, jolloin lämpökin onneksi tasaantui. Tavoitteeni oli edetä rauhallisesti, mutta ilman yhtään ylimääräistä taukohetkeä.


Pari ensimmäistä rastia olivat helppoja ja perinteisiä, kiipeiltiin kukkuloilla ja ihmeteltiin väärissä paikoissa olevia polkuja. Eli ei mitään ihmeempiä ongelmia. Rastille 4 olin päättänyt mennä aavistuksen riskillä pidempää tunkkaus vaihtoehtoa. Reitti oli hidas, mutta suunnistus ei ollut selkeiden maamerkkien ansiosta paha.  Ei ehkä paras vaihtoehto, mutta ei suurta tappiota. Onnistuin tosin jossain kohtaa tunkatessa hukkaamaan ajolasini. Kahdesti. Ensimmäisellä kerralla kävin etsimässä ne, toisella en enää jaksanut vaivautua. Rastien 4 ja 5 välinen tunkkaus oli jo ennakkoon selkeä katastrofin ainekset sisältävä osio. Ja sehän meni juuri niin munille kuin voi mennä. Tunkkasimme Tonin kanssa, joka ajoi alkumatkasta samaa tahtia kanssani, ohi kohteena olevasta tiestä ja tuhrasimme aikaa ainakin puoli tuntia ylimääräistä. Tämän olisi voinut välttää lähtemällä tunkaamaan fiksumpaa reittiä, jolloin ohitunkkauksen todennäköisyys olisi ollut pienempi. Pikkuhiljaa oppii uutta.

Eräs reitin selkeimmistä poluista...

Seuraavana oli vuorossa perinteinen uintirasti. Itseä ei tuo uinti kauheasti jännitä, kuten jo mainitsin niin en palele kovin helpolla. Homma menee jo niin rutiinilla, että siihen toivoo melkein jo lisää haastetta. Gps-jälkeä tutkimalla selvisi että käytin koko uinti pysähdykseen vain n. 15 min. Tehokasta ja nopeaa. Ei edes sormet kohmettuneet.

Uinnin jälkeen oli taas virtaa kuin olkiluodon 3. reaktorissa. Seuraavat rastit menivät taas ihan hyvin 7. oli hienossa syvässä supassa ja 8. epämääräisessä hiidenkirnussa. Siirtymä 8.-9. rastille näytti kartalla niin helpolta, että keskittyminen herpaantui ja lipsautin risteyksen kilometri kaupalla pitkäksi. Taas tuli puolen tunnin moka.

Rastien 9.-10. maasto näytti kartalla todella pelottavalta, mutta tuntui hämmentävätä kun kaikki polut olivat juuri siellä missä pitikin ja plopsahdin rasteille ilman yhtään harha metriä. Taikuri oli itsekin ihmeisään. Sen kunniaksi 10 minuutin evästauko ja reippaasti kohti seuraavia haasteita. Myös rastit 11.-13. onnistuivat hienosti ilman harhailua. Katastrofin todennäköisyysaste alkoi painamaan päälle niin vahvasti, että osasin jo odottaa sitä seuraavalla rastilla, joka oli osuvasti nimetyn Pienen Mulkkulammin rannalla.

Taisteluvälineenä tällä kertaa Singular Peregrine 42 mm kumeilla. Toimi ilman ongelmia. Paikoin olisi saanut olla vähän paremmat maastoajo-ominaisuudet.

Sekoilupaine purkautui tehokkaasti, kun meninkin kartassa olematonta polkua pitkin läheiselle Isolle Mulkkulammille. Paikka näytti oikealta. Fillari polun päähän ja kävellen kiertäen lammen pohjois reunalle. No rastiahan ei tietty löytynyt kun olin väärällä lammella. Ihan heti en tätä tajunnut vaan pyörisekelin lammen rantaa etsien oikeaa kantoa, jossa rastin piti olla. Viimein luovutin kun tulin siihen tulokseen ettei lampi ollut ihan oikean muotoinen. No suuntasin takaisin kohti pyörää, jonka olin jättänyt lammen ööö jaa niin millehän puolelle se mahtoi jäädä, jos se polku jota tulin ei ollutkaan etelässä kuten kuvittelin. Fuck. Homman kruunasi vielä se että pyörän takavalo oli jossain ryskeessä päättänyt pudota. Foook. Hortoilin lammen ympärillä hetken ilman tolkkua. Alkoi olla hikikin, juomareppu oli tietty tyhjä ja juomapullot fillarissa kiinni, paniikki alkoi iskeä ja ehkä vähän jopa vituttaa. Päässä soi Sydän, Sydän -yhtyeen Käykö täällä Visa Electron -kappale.

"Jonkun toisen mailla väärään suuntaan kävelen, pimeässä metsässä, pala kurkussa. Sain oksasta silmääni! Pitäisikö soittaa apua, teeskennellä joku vamma ja palata?"

Rauhoitin itseni ja totesin, että pakko rämpiä kompassin avulla takaisin isommalle metsätielle, josta koko katastrofi sai alkunsa. Ja kas, tuuri ja munkki, törmäsin oikeaan lampeen ja nappasin rastin talteen. Palasin pusikon läpi tielle joka löytyi helposti. Väärää polkua takaisin isolle Mulkulle ja siellä se pyörä kiltisti odotteli. Taisin nauraa ääneen. Eikä mennyt kuin reilu kolme varttia. Pikkumulkun suunnalla alkoi kajastaa jonkun muun joukkueen valot, joten poistuin paikalta vähin äänin...

15. 16. ja 17. rastit löytyivät edellisestä järkytyksestä tokkuraisena vähän takellellen muutamalla lyhyellä harhakäännöksellä, mutta ilman sekoilua. Rastilta 16 sai onneksi lisää vettä juomareppuun. Rasti 18 oli taas sellainen ansa, jossa kartalla ei tehnyt juuri mitään. Onneksi rasti oli kuitenkin notkon pohjalla. Kun notko löytyi, löytyi myös rasti sahaamalla sitä edestakaisin. Jossain näillä main tosin kuomasin, että pumppuni, joka oli ollut pyörän alaputkessa kiinni oli kateissa. Teline oli vielä kiinni rungossa kahtena kappaleena. Ilmeisesti saanut iskun jossain tunkkauksessa tai vastaavaa. Mahtavaa. Rengasrikko olisi nyt varsin jännä.

Kivi jossain.

Rasti 19 löytyi myös kivasti, parempi polku olisi ollut olemassa, ajoin siitä vähän ohi ja jouduin tunkkaamaan jyrkän harjun yli. Hienoa maisemaa ja maastoa ei siinä mitään. Rastin ympäristössä oli vähän kosteaa ja astahdin huolimattomasti suhteelisen vaarattoman näköiseen mutalätäkköön ja kas huomasin olevani vyötäröä myöden syvässä mutaliejussa. Kiva. Kampesin itseni ylös silmäkkeestä ja vilkuilin että näkikö kukaan, ei onneksi. Rasti talteen ja juosten vähän lämpöä koneeseen ja kohti tuntematonta. Arvelin josko kohta tulisi jo kylmä. Hetken kuluttua alkoi se ihana tunne kun vesi alkaa valua sukkiksia pitkin kenkiin. Vedenpitävien kenkien hyvä puoli on myös se että pisaraakaan ei valu hukkaan vaan kaikki jää mukavasti talteen. Kyllä te tiedätte. Mutta nou hätä, olin varustautunut. Ajelin ensin lämmitellen eteenpäin kunnes arvelin isoimman kosteuden päätyneen jo kenkiin asti.  Varpaita alkoi jo vähän kipristellä. Kengät ja sukat pois ja jalkaan vedenpitävät sukat, joita raahaan onneksi lähes aina mukana vastaavia tilaisuuksia odotellen. Ensimmäinen kerta kun niille oli oikeaa tarvetta, mutta kylläpä teki hyvää. Eikä tullut vieläkään kylmä. Show jatkuu.

Rastilta 20 poistuessa vastaan tuli yllättäen Toni, täynnä intoa kuten aina. Olin varma että Toni oli jo mennyt edelleni jossain suossa seisoskellessani. Jatkoimme tästä yhdessä ilman kummempia tapahtumia, kunnes reittimme erkanivat rastin 24 jälkeen. Minulla oli enää kaksi rastia jäljellä jotka olisivat kävellen noudettavia ja olinkin melko varma että suoriutuisin niistä vaikka arvelinkin niihin menevät melkoisesti aikaa. Molemmat rastit olivat korkean kalion päällä, mutta molempien huiput oli selkeästi erotettavissa ja oli jo valoisaa, joten löysin molemmille rasteille käytännössä suoraan. Enää viimeinen siirtymä kohti maalia ja reitti oli osaltani suoritettu onnistuneesti (viimeisenä maaliin asti suoriutuneena sarjassani, taas) ajassa 15h 25min. Matkaa kertyi 142 km. Suurin osa maaliin päässeistä 100 km pyöräilijöistä oli selvinnyt alle 130 km saldolla. Eli ei kovin paha tulos, kun olin kuitenkin jättänyt useamman oikoreitin ihan tarkoituksella käyttämättä. Sijoituksella ei ole mitään väliä itselleni, tämä on vain elämyksellistä retkeilyä, mutta 9/11.

Viimeisellä rastilla oli helppo hymyillä...

Odotellessani Tonia maaliin ehdin seurailla kisatoimistoa tositoimissa. Kisatoimistoa pidettiin pystyssä muutaman henkilön (4 hlö?) voimin koko kilpailun (+30h) ajan. Ja tietysti homma alkaa aiemmin ja päättyy myöhemmin heidän osaltaan. Sankarimaiset isännät ja emännät, hoitavat ihailtavalla hellyydellä, GPS seurannan, raatotaksi kyyditykset, tyhmät kysymykset, sekavat puhelut karttansa hukanneilta kilpailijoilta, saunan lämmityksen jne. Omistautunut ja kaikkensa antavat järjestäjät tekevät tästä tapahtumasta täysin poikkeuksellisen. KIITOS!

On tämä parasta, en tajua miksi kaikki eivät osallistu tähän.

Palkinnotkin ihan eri luokkaa kuin muualla. Tiskirätti. Buhaaa.

Tätä kirjoitellessa on näemmä takalamppunikin löytynyt. Sovittiin se jätettäväksi pantiksi ensi vuotta odottelemaan...

Mammuttimarssin Mahoton 2014

Vuoden "kilpailullinen" kokokohta oli viikonloppuna, kun PePo:n järjestämä Mammuttimarssi starttasi lokakuiseen yöhön. Kisan nerokas konsepti on suunistaa annettujen koordinaattipisteiden kautta takaisin lähtöpaikalle. Rastipisteet julkaistaan viikkoa ennen tapahtumaa, jotta reitin ehtii suunnitella ja kartat tulostella. Rasteilta löytyvä koodi lähetetään tekstiviestinä kisakeskukseen. Yksinkertaista ja helppoa.

Tällä kertaa minulla oli aikaa ja intoa paneutua reitin suunnitteluun. Osittain oli myös vähän pakko, sillä Peter ei ehtinyt muilta kiireiltä kunnolla perehtyä reitiin ennen keskiviikkoa. Täytyy sanoa, että reitin suunnittelu oli yllättävän kiinostavaa puuhaa. Muutama ilta lipsahtikin aika pitkäksi kartoja tuijotellessa. Aika nopeasti selvisi, että reitti tulee olemaan aika raskas ja sisältämään väkisinkin muutakin kuin asfalttia. Mikä on ajamisen kannalta mielenkiintoisempaa, mutta tekee suunnistuksesta tietty työläämpää ja kaikesta hitaampaa.

Tämän vuoden joukkue oli Tommilla vahvistettu viimevuoden joukkue (Toni, Peter ja minä). Tommille Mammutti oli ensimmäinen laatuaan, muille tämä oli jo kolmas. Joukkueen viidenneksi jäseneksi voi laskea Matin, joka juoksi 100 km reitin. Onnittelut vielä huikeasta suorituksesta!

Olimme kisapaikalla kerrankin hyvissä ajoin ja ehdimme laittaa kamat ja pyörät hyvin kuntoon ajallaan, mutta pienen kalustoprobleeman ansiosta onnistuimme (taas?) aavistuksen myöhästymään yhteislähdöstä.

Lähdimme siis vähän hosuen reitille ja varmaan tästä syystä ajoimme heti muutaman mutkan jälkeen harhaan. Kun kisa oli ollut käynnissä ehkä 10 minuuttia olimme noin 8 minuuttia muiden perässä. Alkoi sataa vettä...

Alun sähellyksen jälkeen homma lähti pyörimään kyllä ihan hyvin. Rastille 4 mennessä olimme saaneet kiinni melko paljon pyöräilijöitä ilmeisen hyvän reittivalinnan takia. Rastilla oli yllättäen myös mukava pulmatehtävä, jota ei ollut etukäteen ilmoitettu. Tehtävänä oli lutrata 3:n ja 5:n litran ämpäreillä tasan 4 litraa. (fiksumpi olisi suorittanut tehtävän ilman hanskoja...)

Lutra lutra. Onneksi tehtävä oli heti alussa, joten aivot olivat vielä käynnissä.
Kuva: Peter Nylund

Rastilta 4 alkoi hieno mutaränni, joka ei ollut kierrettävissä. Onnistuin suorittamaan oppikirjamaiset spedulipat suoraan mutaan. Ei voinut kuin nauraa ääneen. Onneksi joukuetoverit olivat tukena ja kamerat löytyivätkin alta aikayksikön.

Kuva: Peter Nylund

Rasteille 5-6-7 ajaessa aloin viimein hahmottamaan kartan mittakaavaa ja maaston muotoja yhteen. Tästä eteenpäin pysyin kartalla hämmästyttävä hyvin.

Kuva: Tommi Jansson

8 rastilla oli kiva pieni pisto jonnekin suolle. Kävimme noutamassa rastin jalkaisin, joka osoittautui loistavaksi päätökseksi. Pätkä oli ahdas ja tooodella pehmeä.

9-10-11-12 rastit sujuivat ilman suurempia kommelluksia. Ajan kulusta ei ole mitään hahmotusta. Lähetetyistä rastiviesteistä löytyy kuitenkin tieto, että pikkutunnit olivat jo kovaa vauhtia menossa.

Kuva: Tommi Jansson

Evästauko pidettiin tunnelissa, koska emme olleet ennen pitäneet evästaukoa tunnelissa.
Kuva: Peter Nylund

Rastin 12 jälkeen suoritimme toisen varsinaisen pummimme. Väsymyksestä johtuen sekä Peter, että minä yksinkertaisesti katsoimme opastaulun nuolen osoittavan oikealle, kun todellisuudessa se osoitti vasemmalle. Joukkoharha. Emme onneksi ehtineet kovin kauas, mutta valitettavasti pummasimme jyrkkään alamäkeen. Ei kun takasin ylös ja reitille.

Ylämäestä puheen ollen nuuksion alueella on näemmä todella mäkistä. Kaikkialla oli nousua käsittämättömiä määriä. Tommin mittarin mukaan sitä kertyi yli 2000 metriä!

Seuraavat rastit 13-15 olivat Nuuksion kansallispuistossa. Eli tiedossa oli polkupyöräilykieltojen takia edestakaista ajelua ainutta sallittua itä-länsi suunnassa kulkevaa reittiä pitkin. Tässä vaiheessa huomasinmme Tonin olevan jo liian väsynyt jatkamaan matkaa. Aikaa meni melkoisesti ennen kuin ns. totesimme faktat ja ikävä päätös Tonin keskeytyksestä oli pakko tehdä. Saimme hoidettua Tonin raatotaksille sopivaan noutopaikkaan lämmittelemään Tommin loihtimalle nuotiolle jonka jälkeen pääsimme jatkaman matkaa. Jälkeenpäin voimme onneksi todeta, että päätös oli varmasti oikea, sillä aikaa ei jäänyt muutenkaan juuri yli. Vaikka ajallisella tuloksella ei ollutkaan mitään merkitystä olisi matkanteko ollut niin hidasta, että se ei olisi ollut mielekästä kenellekään.

Peter ihastelee auringonnousua. Kattilan retkikeskuksessa.

Kuva: Peter Nylund

Rasti 16 oli marssin perinteinen uintirasti. Tällä kertaa pääsimme suorittamaan rastin valoisassa, sillä aurinko oli noussut rastin 15 jälkeen. Koska rasti oli melko myöhäisessä vaiheessa oli kisaajatkin ehtineet hajaantua ja olimme yksin suorituspaikalla. Perinteinen pilkkopimeässä suoritettu kaaos, jossa useat kilpailijat sekoilevat varusteidensa kanssa luo kyllä mielestäni ehdottomasti hienomman tunnelman. Nyt uinti oli lähinnä leppoisa suoritus, joka kylläkin piristi mukavasti. Rastin jälkeen nautiskelimme kisan ainoasta huoltopisteestä ja söimme parit makkarat ja lämpimät juomat.

Ihanan raikasta.
Kuva: Tommi Jansson

Rastille 17 valitsimme liian heikon reitin, joka loppui kesken ja pääsimme taas tunkkaamaan käsittämättömään hetteikköön. Ylämäkeen. Reittivalinta kruunautui vielä rastilta poistumisreitillä, sillä pääsimme taas suorittamaan tuota polkupyöräilyn jalointa muotoa, eli tunkkaamista lähes läpikulkemattomassa pöpelikössä Maja-myllylammen rannassa, mutta maisema oli hieno.

Ööö. Tuosta kuusen jälkeen vähän vasemmalle.
Kuva: Tommi Jansson

Kyllä tässä on polku, kartaasa lukee niin.
Kuva: Tommi Jansson

Huh, takana oleva pöheikkö loppui epäilyistä huolimatta. Kuva: Peter Nylund

18-19-20 rastit olivat helppoja perus noutoja. Rasti 21 oli hieman suunnistus mielessä haasteellisempi, sillä se sijaitsi luontopolkuja risteilevällä alueella ja paikkaa kartalla piti hakea useampaan otteeseen. Onnistuimme löytämään täysin rastikuvausta vastaavan paikan, joka kuitenkin oli väärä. "Kuinka monta käymälää, jonka takana on komposti voi postimerkin kokoiselta lammelta löytyä?" Ainakin kaksi, näemmä. Tässä kohtaa laskeskelimme, että hankalaa 23 rastia lukuunottamatta loppumatka on ns. taputeltu. No, olimme oikessa vain siinä että 23 oli hankala...

Rastia 22 hakiessa Tommin oireilevaan voimansiirtoon löytyi selitys eräässä ylämäessä, ketjut nimittäin napsahtivat poikki. Onneksi minulla oli kuitenkin mukana ketjutyökalu ja sopiva liitin, ketjut oli äkkiä korjattu ja matka jatkui.

Insinöörinä oli helppo asiantuntevasti todeta ketjujen olevan katki.
Kuva: Peter Nylund

Rastille 23 valitsimme taas liian optimistisen ja hankalan reitin. Päädyimme tunkkaamaan jotain epäpolkua lammen rannassa (taas). Olisi pitänyt valita suorempi reitti jolla tunkkausta olisi kartan mukaan ollut enemmän, mutta koska polkua jota meidän piti mennä ei käytännössä ollut päädyimme siis tunkkaamaan kiertotietä. Ei haitannut, maisemat oli hienot ja fiilis korkealla. Varsinainen rasti kuitenkin löytyi juuri sieltä minne olimme menossakin.

Oikominen kannattaa aina.
Kuva: Tommi Jansson

Allekirjoittanut vauhdissa.
Kuva: Peter Nylund

Sekoilu 23 rastilla aiheutti pientä epävarmuutta ja koska käsillä oli matkan viimeiset kilometrit, pummaaminen ei enää ollut vaihtoehto. Siksi jokaisesta käännöksestä haluttiin olla täysin varmoja ja aikaa kului kartanlukuun. Rastit 24 ja 25 löytyivät kuitenkin ilman isompi tapahtumia. Rastilla 24 tosin oli hauska kohtaaminen paikallisten maastöpyöräilijöiden kanssa. Kaverit nimittäin istuivat kivellä jossa rasti oli. Oletimme tietysti että olivat mukana kisassa. Kaverit olivat kuitenkin niin hämmentyneen näköisiä seurueestamme, joka hyökkkäsi tervehtien suoraan heidän taukopaikalle, että selvisi melko nopeasti heidän olevan ns. normaaleja ihmisiä. Saimme vielä tsemppaukset loppumatkalle. Kiitos vaan.

Huikean vauhdikas loppukirimme sai kuitenkin äkillisen pysähdyksen. Ajelin jonon viimeisenä asfalttisiirtymällä, kun edestä kuului jysähdys ja Peter teki lukkojarrutuksen. Tommin takakumi oli räjähtänyt irti vanteelta ja sisäkumi oli, ihme kyllä, vielä ehjä. Käsittämätön fail, joka onnekkaasti sattui matkan lopussa tiellä, eikä esim. maastoalamäessä. Onnettomuuden kruunasi vielä se, että maata viistänyt vanne oli viiltänyt väliin jääneen renkaan kyljen halki. Nyt korjaaminen vaati jo vähän yritystä.

Kuva: Peter Nylund

Tilanteen pelasti kaksi kaikilla reissuilla pakollista hyödykettä.

Kuva: Tommi Jansson

Jesari ja nippusiteet pelastaa aina. Kyllä tulikin niin pirun hieno.
Kuva: Peter Nylund

Loppukiri jäi aika vaisuksi, sillä Tommin kumiin ei uskallettu laittaa kauheasti painetta. Maalissa oli hieno vastaanotto. Toni ja järjestäjät olivat onnittelemassa ja kuvaamassa maaliintulleet.

Hämmentynyt ilmeeni johtuu vain siitä, että ihmettelin, että joko se loppui? Olisihan tässä vielä ollut voimia jatkaa.
Kuva: Toni Lund

Omalta kohdalta onnistunein asia oli ehdottomasti kartanluku, joka on aikaisemmin ollut lähinnä viihteellistä. Uskon, että tällä kertaa minusta oli jopa hyötyä suunnistuksessa. En olisi uskonut että tämä päivä koittaa.

Kiitos Tiimi ja kanssakärsijät.
Suuri kiitos PePolle, joka jaksaa järjestää hölmöille mahtavia elämyksiä ilman rahallista korvausta. Osallistumismaksut menevät kokonaisuudessaan hyväntekeväisyyteen.

Pyhäjärven kierto

Lähestyvän Mammuttimarssin kunniaksi piti päästä vähän pidemmälle testilenkille lastatulla Peregrinellä. Pyhäjärvi näytti kiinnostavalta kohteelta ja kartan mukaan reitistä tulisi väkisinkin pidemmänpuoleinen. Pyhäjärvi on lounais-Suomen suurin järvi. Järven pituus n. 25 ja leveys 9 km.

Mammuttisimulaatiota täydensi se, että heräsin klo 3.30. Vahvan aamupalan ja eväiden haalimisen jälkeen lähdin matkaan 4.30. Pimeää ja märkää, mutta lämmintä.

Reitille osui hiekkatietä, polkua ja reilusti maantienlaitaa. 

Kaduilla ei käy hirveä vilske ennen kello viittä viikonloppuna

Vahdon perukoilla oli kohtalaisen pimeää ja hiljaista.

Aamu valkeni lokakuisen harmaana

Jotain värikästäkin sentään

Pyhäjärvi olikin ihan oikea järvi. Pikkuiset saaret saavat maiseman näyttämään erehdyttävästi mereltä. 

Alpikitin runkolaukku ja tankopussukka toimivat moitteettomasti. Kuten kuvasta näkyy runkolaukku olisi saanut olla vähän isompi.

Säkylässä oli veikeä kirkko.

Jätin uimisen tällä kertaa väliin, kun alkoi sataakin.

Aurinko näyttäityi parin tunnin tihkun jälkeen. 

Kyllä lähtee!

Matkaa retkelle kertyi mukavat 201,2 km. Aikaa meni vähän vajaa 11 tuntia, josta ajoa oli 9 tuntia. 

Kesäksi kuntoon (osa 2)

Kesän koitos lähestyy ja odotus on kova, mutta treenaaminen on olut viimeaikoina aika vähäistä. Olin itse reilun viikon kipeänä. Ja kun muukin perhe sairasti, huhtikuun loppupuoli meni hukkaan. Huhtikuun kilometrit: päätä huimaavat 294. Vähän tehokkaampaa tarttis olla. Täytyy toivoa treenimielessä ehjää toukokuuta.

Viikoloppuna pääsin sentään jo lenkille. Pyörähdin Paraisilla, jossa en ole jostain ihmeen syystä ennen koskaan käynytkään. Ihan kaunis saari, vaikka ei ollut lehdet vielä puissa. Täytynee käydä kesällä uudestaan. Saariston rengastien surullisenkuuluisa pyörätiekin tuli viimein katsastettua ja ihan kuten ennakkotiedot antoivat olettaa se on lähinnä vitsi maantiepyörällä ajettavaksi. Peregrinellä se oli kuitenkin ihan mukava cyclobaana. Lenkille sain mittaa 101 km. Aikaa kului evästaukoineen n. 4,5 tuntia, eli vaukti oli varsin pk:ta. Ajon aikaista keskaria ei tullut katsottua, kai se nyt yli 25 oli kumminkin. Yllättävän tyhjiksi meni jalat, mutta laitan sen flunssan jälkioireiden piikkiin.

Lihaskunto puolella olen edelleen, saikkua lukuunottamatta, jatkanut säännöllisesti punnerruksia, pohkeiden, selän, vatsan ja kylkien liikkeitä.

Peregrinen retkivarustelu askartelu juonenkäänteellä

Peregrineen piti hankkia tarakka kaikkia Eeppisia retkiä varten. Tarakan piti olla levyjarru-yhteensopiva, siro, kevyt ja väritykseen sopiva. Kävin koko netin läpi ja päädyin Tubuksen Discoon, joka läpäisi vaatimukset (Tommille kiitos vinkistä). Tarakka on alumiinia ja sitä saa mustana ja hopeisena, joista jälkimmäinen oli itsestäänselvä valinta, joka sopi kokonaisuuteen kivasti.

Mutta... pettymys oli suuri kun Saksalaisten hopea olikin ankea harmaa, vaikka netin kuvissa olikin ihanan kiiltävä.

Hirveä "hopea"

Sisäinen värikoodaaaja ei voinut kelpuuttaa moista silmää särkevää epäkohtaa. Oli selvä, että homma menisi TSI-osastolle. Ensimmäinen vaihtoehto oli tehdä siitä kiiltävä poistamalla anodisointi natriumhydroksidilla ja kiillottamalla alumiini mahdollisimman hyvin ja suihkauttaa vielä joku kiiltävä lakka päälle. Tarkemmat tutkimukset osoittivat, että ko. katiska on maalattu eikä anodisoitu. Maalinpoisto hinkkaukseen ei ollut intoa, joten vaihtoehdoksi jäi maalaaminen.

Pohjatyönä vain kevyt hionta kohtuullisen hienolla hionta tyynyllä.

Kevyesti hiottuna mattapintaiseksi

Kun maalaamaan kerran piti ryhtyä, niin rungon väriä lähdin tavoittelemaan. Maalaus foorumeita kahlaamalla ja lopulta maalikaupan neuvojen perusteella päädyin sävytettyyn Miranoliin. Vaikka ensimmäinen suunnitelma oli hankkia sävytetty spray, mutta se osoittautui hankalammaksi/kalliimmaksi kuin ajattelin, joten edessä oli työläämpi pensselöinti projekti. Värin sävy saatiin maalikaupan hienolla avustuksella arvottua mittaamalla värisävyä tarkoitukseen löytyneellä sävymittarilla suoraan pyörän rungosta. Kiitos Turun maalitukun loistavalle palvelulle.

Ohensin maalia aavistuksen lakkabensalla (arviolta 5%) ja sipaisin tarakkaan kaksi ohutta kerrosta väriä. Kerrosten välillä maali kuivui 24h, lisäksi tarakka piti maalata kahdessa osassa kun sitä ei oikein saanut mistään roikkumaan tai kiinni niin, että olisi saanut maalattua kerralla kokonaan.


Maalausjäljestä tuli omilla kriteereillä yllättävän siisti. Tarkkaan katsomalla siinä on paikoin pientä TSI jälkeä havaittavissa, mutta ei pahasti.

Entä se väri. Sekin osui tyydyttävän lähelle oikeaa. Runko on ihan aavistuksen punaisempi ja tarakka vivahtaa enempi ruskeaan. Kuvista eroa ei edes huomaa. Lopputulokseen olen kokonaisuutena erittäin tyytyväinen, lisäksi pieni askarteluprojekti oli varsin mukava. Kustannuksetkin jäivät aika mataliksi (10€ maali ja 4€ pensseli) ohenninta löytyi ennestään ja bonuksena rungon paikkausväriä jäi yli isommankin naarmun paikkaamiseen.

Peregrine sisäänajettu

Vajaassa parissa viikossa ehti kertyä reilu 300 km ajokokemusta Peregrinellä. Yleensä en turhia  innostu, mutta onpa perhanan hyvä kulkemaan!

Kevyttä analyysiä:

EBB
Toiminut ilman että sen olemassa oloa huomaa. Ei naksu ei kitise.
Säätö aiheuttaa yllättävän paljon komplikatioita vaihdepyörässä, erityisesti etuvaihtajan kanssa. Säädölle tosin ei ole mitään tarvetta kunhan oikea asento löytyy, sinkulassa varmasti todella kätevä..

Geometria
Runko on aika lyhyt joka sopii mulle hyvin, mutta lyhyestä rungosta ja muhkuista renkaista on luonnollisesti seurauksena, että "toe overlappiä" on aika reilusti. Aiheuttaa haittaa tosin vasta teknisessä kivikossa, jossa joutuu vispaamaan todella tiukkoja mutkia. Ei missään nimessä muutenkaan Peregrinen onminta maastoa.
Runko on myös melko korkea. Jalkautuminen syvään hankeen saattaa olla jännää.

Komponenteistä
-105 STI kahvat ovat talvihanskoilla aavistuksen kömpelöt, mutta kesällä varmaan kivat.
-Woodchipper istuu käteen mukavasti. Osista enakkoon eniten jänskätti juuri tangon toimivuus. Tulee ajettua pääsääntöisesti alaotteelta. Ohjaamon olen säätänyt melko lyhyeksi ja droppi ei ole suuren suuri. Ainut moite tulee siitä, että haluaisin kavojen olevan vähän enemmän pystyssä, mutta sitten alaotteelta ei saa luonnollista otetta jarruista.
-Panaracer Commet XC hardpack 2,1" kumit toimivat juuri niin kuin toivoin. Jäätävä rullaus ja hyvä pito jopa lumella. Isohko ilmatila vaimentaa pahimmat tärinät hienosti.
-Nelikanttikeskiö ja Stronglightin kammet ♥

Muuttohaukka testiajossa.

Tämän näköinen siitä sitten tuli. Stemmi tulee varmaan vielä vaihtumaan hopeiseen, kunhan sopiva mitta saadaan haarukoitua. Satulaputkikin on lainassa Apinasta. Muuten alkaa olla valmis.

Nopean kuvas/tekniikka -testiulkoilun perusteella aika jännä laitos. Ajoasento ja kahvat vaativat vielä hienosäätöä. Huomenissa kunnolliselle koeajolle.

Eteisessä odottelemassa uloslähtöä.

Paistatttelemassa.

Renkaat (Panaracer Comet XC 2,1) ovat "muhkummat" kuin olin alunperin toivonut.
Mahtuvat ihan hyvin runkoon, mutta saattaa olla, että vaihtuvat kapeampiin joskus.