Synkkä Syysunelma

Synkkä Syysunelma on Mammuttimarssin jälkeläinen (lienee kyseessä äpärälapsi), joka jatkaa samaa tuttua teemaa: pimeyttä, eksyilyä, olemattomia tai väärässä paikassa olevia polkuja, yleistä sekoilua ja loistavia tilaisuuksia toteuttaa tuota pyöräilymuodoista kaikkein jalointa eli tunkkausta maastossa, jossa eteneminen ilman pyörääkin saa normaalimman ihmisen kääntymään nopeasti takaisin. Uuden brändin mukaan tarjolla oli entistä suunnistuspainotteisemmat rastit. Oujee. Ihmiselle joka suunnistaa tasan kerran vuodessa tämä antoi entistä paremmat mahdollisuudet totaaliselle eksymiselle.

Tarjolla oli taas eri mittaisiksi arvioituja reittejä: 50 km maraton, 100 km marssi ja 160 km tuska. Entuudestaan tiedossa oli, että pyöräilijälle tulee reittivalinoista johtuen väkisin ainakin 20-30% extraa ilmoitettuun reittiin.

Heikkona hetkenä ennen kisaa tulin siihen tulokseen, että en ole nyt siinä kunnossa, että jaksaisin ajaa pisimmän sarjan maaliin asti. Jotta hommaan saatiin edes jotain haastetta niin osallisuin sentään soolona. (Oman "tiimin" muut jäsenet olivat joko estyneitä tai osallistuivat muihin sarjoihin). Näin kisan jälkeen voin sanoa, että se olikin ihan oikea ratkaisu vaikka onhan tuo puolimatka nyt ihan naurettavan lyhyt pyörällä. Motivaatio ei nyt kuitenkaan millään riittänyt 30h DNF tuloksen tavoitteluun.

Rastipisteitä (26 kpl omalla reitillä) tutkailemalla oli havaittavissa että reitti tulisi olemaan pyöräilijälle entistä hauskempi. Aikaisempina vuosina on ollut vain yksittäisiä rasteja joiden kohdalla on edes kannattanut harkita tunkkausta (tunkkaamaan on kyllä aina päästy olemattomien polkujen ansiosta). Mutta nyt useammalle rastille ei päässyt edes kartan mukaan polkuja pitkin. Olen omassa päässäni hahmotellut, että tunkkauksen hyöty on edes teoriassa järkevää, jos oikoreitin ja tietä pitkin kiertävän reitin suhde on vähintään 1:10. Eli jos vaihtoehtoina on 200 metriä tunkattavaa tai alle 2 km hiekkatietä, niin oikomista ei kannata edes harkita. Ja tämäkin sillä olettamalla että ei eksy tai jumitu johonkin läpitunkemattomaan pusikkoon. Pyörän kanssa suoraan tunkkaaminen on melko vaikeaa ja todella hidasta. Huonoakin tietä pitkin kilometrin polkee helposti kolmeen minuuttiin. Onnistunutkin 100 metrin tunkkaus hankalassa maastossa vie helposti 5 minuuttia. Tästä tiedosta huolimatta oikominen houkuttelee aina, jos siellä vaikka menee se maaginen polku joka ei näy kartassa (no ei kyllä koskaan mene).

Karttasetti.

Sain kuitenkin mielestäni tehtyä ihan hyvät kartta/reittivalmistelut eikä ollut muitakaan ongelmia ennen kisaa (jos ei lasketa paskaa kuntoa). Retkeilyfiilis oli korkealla. H-hetken odottelu oli tuskastuttavan hidasta, mutta tulihan se perjantai-ilta lopulta ja matkaan päästiin hienosti ajallaan klo 20.00, hämmentävän, mutta taiteellisen nokkahuiluduon säestyksellä, ihailtavaa heittäytymistä järjestäjiltä taas kerran.

Lähtöseremoniat.

Mutta itse kisaan. Lämpötila oli pari astetta plussalla ja oli myös luvattu kohtalaista tuulta. Olin viime muoden katastrofaalisesta ylikuumenemisesta viisastuneena päättänyt, että tänä vuonna lähden kevyemmässä vaatetuksessa. En palele kovin helposti, mutta silti tuppaan pukemaan aina liikaa päälle. Ensimmäiselle rastille syöksyttiin melkoista laukkaa ja alkoi jo tuntua siltä että olen tehnyt taas saman virheen ja saan lämpöhalvauksen tms. Ensimmäisen rastin jälkeen porukka alkoi kuitenkin välittömästi hajota oikeiden urheilijoiden hävitessä kuin maan nielemänä ja oma vauhti asetui perinteiseen rauhalliseen retkivauhtiin, jolloin lämpökin onneksi tasaantui. Tavoitteeni oli edetä rauhallisesti, mutta ilman yhtään ylimääräistä taukohetkeä.


Pari ensimmäistä rastia olivat helppoja ja perinteisiä, kiipeiltiin kukkuloilla ja ihmeteltiin väärissä paikoissa olevia polkuja. Eli ei mitään ihmeempiä ongelmia. Rastille 4 olin päättänyt mennä aavistuksen riskillä pidempää tunkkaus vaihtoehtoa. Reitti oli hidas, mutta suunnistus ei ollut selkeiden maamerkkien ansiosta paha.  Ei ehkä paras vaihtoehto, mutta ei suurta tappiota. Onnistuin tosin jossain kohtaa tunkatessa hukkaamaan ajolasini. Kahdesti. Ensimmäisellä kerralla kävin etsimässä ne, toisella en enää jaksanut vaivautua. Rastien 4 ja 5 välinen tunkkaus oli jo ennakkoon selkeä katastrofin ainekset sisältävä osio. Ja sehän meni juuri niin munille kuin voi mennä. Tunkkasimme Tonin kanssa, joka ajoi alkumatkasta samaa tahtia kanssani, ohi kohteena olevasta tiestä ja tuhrasimme aikaa ainakin puoli tuntia ylimääräistä. Tämän olisi voinut välttää lähtemällä tunkaamaan fiksumpaa reittiä, jolloin ohitunkkauksen todennäköisyys olisi ollut pienempi. Pikkuhiljaa oppii uutta.

Eräs reitin selkeimmistä poluista...

Seuraavana oli vuorossa perinteinen uintirasti. Itseä ei tuo uinti kauheasti jännitä, kuten jo mainitsin niin en palele kovin helpolla. Homma menee jo niin rutiinilla, että siihen toivoo melkein jo lisää haastetta. Gps-jälkeä tutkimalla selvisi että käytin koko uinti pysähdykseen vain n. 15 min. Tehokasta ja nopeaa. Ei edes sormet kohmettuneet.

Uinnin jälkeen oli taas virtaa kuin olkiluodon 3. reaktorissa. Seuraavat rastit menivät taas ihan hyvin 7. oli hienossa syvässä supassa ja 8. epämääräisessä hiidenkirnussa. Siirtymä 8.-9. rastille näytti kartalla niin helpolta, että keskittyminen herpaantui ja lipsautin risteyksen kilometri kaupalla pitkäksi. Taas tuli puolen tunnin moka.

Rastien 9.-10. maasto näytti kartalla todella pelottavalta, mutta tuntui hämmentävätä kun kaikki polut olivat juuri siellä missä pitikin ja plopsahdin rasteille ilman yhtään harha metriä. Taikuri oli itsekin ihmeisään. Sen kunniaksi 10 minuutin evästauko ja reippaasti kohti seuraavia haasteita. Myös rastit 11.-13. onnistuivat hienosti ilman harhailua. Katastrofin todennäköisyysaste alkoi painamaan päälle niin vahvasti, että osasin jo odottaa sitä seuraavalla rastilla, joka oli osuvasti nimetyn Pienen Mulkkulammin rannalla.

Taisteluvälineenä tällä kertaa Singular Peregrine 42 mm kumeilla. Toimi ilman ongelmia. Paikoin olisi saanut olla vähän paremmat maastoajo-ominaisuudet.

Sekoilupaine purkautui tehokkaasti, kun meninkin kartassa olematonta polkua pitkin läheiselle Isolle Mulkkulammille. Paikka näytti oikealta. Fillari polun päähän ja kävellen kiertäen lammen pohjois reunalle. No rastiahan ei tietty löytynyt kun olin väärällä lammella. Ihan heti en tätä tajunnut vaan pyörisekelin lammen rantaa etsien oikeaa kantoa, jossa rastin piti olla. Viimein luovutin kun tulin siihen tulokseen ettei lampi ollut ihan oikean muotoinen. No suuntasin takaisin kohti pyörää, jonka olin jättänyt lammen ööö jaa niin millehän puolelle se mahtoi jäädä, jos se polku jota tulin ei ollutkaan etelässä kuten kuvittelin. Fuck. Homman kruunasi vielä se että pyörän takavalo oli jossain ryskeessä päättänyt pudota. Foook. Hortoilin lammen ympärillä hetken ilman tolkkua. Alkoi olla hikikin, juomareppu oli tietty tyhjä ja juomapullot fillarissa kiinni, paniikki alkoi iskeä ja ehkä vähän jopa vituttaa. Päässä soi Sydän, Sydän -yhtyeen Käykö täällä Visa Electron -kappale.

"Jonkun toisen mailla väärään suuntaan kävelen, pimeässä metsässä, pala kurkussa. Sain oksasta silmääni! Pitäisikö soittaa apua, teeskennellä joku vamma ja palata?"

Rauhoitin itseni ja totesin, että pakko rämpiä kompassin avulla takaisin isommalle metsätielle, josta koko katastrofi sai alkunsa. Ja kas, tuuri ja munkki, törmäsin oikeaan lampeen ja nappasin rastin talteen. Palasin pusikon läpi tielle joka löytyi helposti. Väärää polkua takaisin isolle Mulkulle ja siellä se pyörä kiltisti odotteli. Taisin nauraa ääneen. Eikä mennyt kuin reilu kolme varttia. Pikkumulkun suunnalla alkoi kajastaa jonkun muun joukkueen valot, joten poistuin paikalta vähin äänin...

15. 16. ja 17. rastit löytyivät edellisestä järkytyksestä tokkuraisena vähän takellellen muutamalla lyhyellä harhakäännöksellä, mutta ilman sekoilua. Rastilta 16 sai onneksi lisää vettä juomareppuun. Rasti 18 oli taas sellainen ansa, jossa kartalla ei tehnyt juuri mitään. Onneksi rasti oli kuitenkin notkon pohjalla. Kun notko löytyi, löytyi myös rasti sahaamalla sitä edestakaisin. Jossain näillä main tosin kuomasin, että pumppuni, joka oli ollut pyörän alaputkessa kiinni oli kateissa. Teline oli vielä kiinni rungossa kahtena kappaleena. Ilmeisesti saanut iskun jossain tunkkauksessa tai vastaavaa. Mahtavaa. Rengasrikko olisi nyt varsin jännä.

Kivi jossain.

Rasti 19 löytyi myös kivasti, parempi polku olisi ollut olemassa, ajoin siitä vähän ohi ja jouduin tunkkaamaan jyrkän harjun yli. Hienoa maisemaa ja maastoa ei siinä mitään. Rastin ympäristössä oli vähän kosteaa ja astahdin huolimattomasti suhteelisen vaarattoman näköiseen mutalätäkköön ja kas huomasin olevani vyötäröä myöden syvässä mutaliejussa. Kiva. Kampesin itseni ylös silmäkkeestä ja vilkuilin että näkikö kukaan, ei onneksi. Rasti talteen ja juosten vähän lämpöä koneeseen ja kohti tuntematonta. Arvelin josko kohta tulisi jo kylmä. Hetken kuluttua alkoi se ihana tunne kun vesi alkaa valua sukkiksia pitkin kenkiin. Vedenpitävien kenkien hyvä puoli on myös se että pisaraakaan ei valu hukkaan vaan kaikki jää mukavasti talteen. Kyllä te tiedätte. Mutta nou hätä, olin varustautunut. Ajelin ensin lämmitellen eteenpäin kunnes arvelin isoimman kosteuden päätyneen jo kenkiin asti.  Varpaita alkoi jo vähän kipristellä. Kengät ja sukat pois ja jalkaan vedenpitävät sukat, joita raahaan onneksi lähes aina mukana vastaavia tilaisuuksia odotellen. Ensimmäinen kerta kun niille oli oikeaa tarvetta, mutta kylläpä teki hyvää. Eikä tullut vieläkään kylmä. Show jatkuu.

Rastilta 20 poistuessa vastaan tuli yllättäen Toni, täynnä intoa kuten aina. Olin varma että Toni oli jo mennyt edelleni jossain suossa seisoskellessani. Jatkoimme tästä yhdessä ilman kummempia tapahtumia, kunnes reittimme erkanivat rastin 24 jälkeen. Minulla oli enää kaksi rastia jäljellä jotka olisivat kävellen noudettavia ja olinkin melko varma että suoriutuisin niistä vaikka arvelinkin niihin menevät melkoisesti aikaa. Molemmat rastit olivat korkean kalion päällä, mutta molempien huiput oli selkeästi erotettavissa ja oli jo valoisaa, joten löysin molemmille rasteille käytännössä suoraan. Enää viimeinen siirtymä kohti maalia ja reitti oli osaltani suoritettu onnistuneesti (viimeisenä maaliin asti suoriutuneena sarjassani, taas) ajassa 15h 25min. Matkaa kertyi 142 km. Suurin osa maaliin päässeistä 100 km pyöräilijöistä oli selvinnyt alle 130 km saldolla. Eli ei kovin paha tulos, kun olin kuitenkin jättänyt useamman oikoreitin ihan tarkoituksella käyttämättä. Sijoituksella ei ole mitään väliä itselleni, tämä on vain elämyksellistä retkeilyä, mutta 9/11.

Viimeisellä rastilla oli helppo hymyillä...

Odotellessani Tonia maaliin ehdin seurailla kisatoimistoa tositoimissa. Kisatoimistoa pidettiin pystyssä muutaman henkilön (4 hlö?) voimin koko kilpailun (+30h) ajan. Ja tietysti homma alkaa aiemmin ja päättyy myöhemmin heidän osaltaan. Sankarimaiset isännät ja emännät, hoitavat ihailtavalla hellyydellä, GPS seurannan, raatotaksi kyyditykset, tyhmät kysymykset, sekavat puhelut karttansa hukanneilta kilpailijoilta, saunan lämmityksen jne. Omistautunut ja kaikkensa antavat järjestäjät tekevät tästä tapahtumasta täysin poikkeuksellisen. KIITOS!

On tämä parasta, en tajua miksi kaikki eivät osallistu tähän.

Palkinnotkin ihan eri luokkaa kuin muualla. Tiskirätti. Buhaaa.

Tätä kirjoitellessa on näemmä takalamppunikin löytynyt. Sovittiin se jätettäväksi pantiksi ensi vuotta odottelemaan...