tiistai 12. syyskuuta 2017

Vindelfjällen

Viime syksynä heräsi ajatus, että pitäisi lähteä kaveriporukassa vähän pidemmälle pyöräretkelle. Peter ehdotti kohteeksi Vindelfjällenin luonnonsuojelualuetta Ruotsin lapissa. Kohde vaikutti heti täydelliseltä, eikä muita kohteita edes harkittu. Vindelfjällen on yllättävän helposti saavutettavissa. Vaasasta laivalla pohjanlahden yli Uumajaan ja sieltä luoteissuunnassa Ruotsin halki lähelle Norjan rajaa. Autoilua n. 4+5 tuntia ja 4,5 tuntia laivailua.



Kaksi läskipyörää katolle, kaksi peräkoukukkutelineeseen ja kohti tuntureita.

Olimme perillä hyvissä ajoin ennen pimeää. Lumihuiput toivottivat tervetulleeksi. 

Matti haki matkajuotavia.

Lähdimme ripeän pyörienlastauksen jälkeen reitille kohti tuntureita. Ensimmäisen illan tavoitteena oli vain päästä johonkin sopivaan leiripaikkaan ennen pimeän tuloa. Metsään päästyämme meinasi leuka pudota. Ruska oli ehtinyt jo alkaa värittää maisemaa upeilla väreillä.

Tommin Muklukki.

Matin "XC" Muklukki.

Mun Pugsley.

Peter ja Ice Cream Truck


Ilta oli selkeä jä lämmin. Pimeä saapui melko pian ja leiriydyimme pienen Biellojaure järveen laskevan tunturipuron rannalle.

Ensimmäisen illan kunniaksi paisteltiin makkarat. Ruotsissa avotulenteko maastoon on sallittua ilman maanomistajan lupaa, jos ei ole maastopalovaroitusta. 

Ihan kelvollinen leiripaikka.



Matka jatkui.
Biellojaure.

Reitti alkoi pian nousta korkeammalle, ja maisemat paranivat entisestään.


Tommi.

Peter.

Jonkun verran on jo noustu.

Mutta ei riittävästi.

Puusto harvenee.




Reitti oli osin merkattu kivikasoin.

Maisemia kelpasi pysähtyä hämmästelemään.



Valokuva valokuvaajasta, joka ottaa kuvaa ruskaa lähituntumasta kuvaavasta kuvaajasta.

Puurajan yläpuolella maisema aukesi ja polku oli upeassa kunnossa.

Matti lunasti etukäteen uhoamansa tunturijärvipulahduslupauksensa.

Tommi täisi olla tyytyväinen ettei ollut uhonnut mitään.

RetkiDH

Värikoodaus kohdillaan.

Reitti katkesi usein purojen ylitykseen. Monista pääsi yli ajamalla, osa vaati vähän enemmän kiipeilyä. Vettä oli kuitenkin niin vähän ettei tarvinnut juurikaan kahlata. Pitkokset, jatkuvat nousut, kivikkoinen ja pehmeähkö maasto ja edellä mainitut purojen ylitykset tekivät etenemisestä yllättävän hidasta ja raskasta.

Paljakkaa.

Taimenet olivat kiivenneet melko korkealle kutemaan.

Kyllä kelpaa porojen näissä maisemissa laiduntaa.
 Toisen päivän loppupuolella reittimme yhtyi Kungsledeniin, joka on yli 400 kilometriä pitkä valellusreitti Ruotsin lapin halki.

Välillä pitää pysähtyä syömään, että jaksaa retkeillä. Riittävän nälkäisenä ruoan kypsymisen odottelu on harras kokemus.

Lisää juotavaa.

Sää oli melko vaihtelevaa. Sadekuuroja tuli ja meni. Ensimmäinen ilta taisi olla ainut päivä kun ei satanut ollenkaan.
Komea vesiputous

Tämän joen yli meni onneksi komea riippusilta.



Pimeä iski taas melko nopeasti. Tuuli yltyi iltaa kohti ja sade muuttui jatkuvaksi. Toinen leiripaikka löytyi Sevrejaure-järven rannalta, joka oli maisemaltaa myös oikein hieno, mutta surkean sään takia sitä ei paljoa ihasteltu. Tilavassa teltassa oli huomattavan paljon mukavampaa laittaa illallista ja spekuloida päivän tapahtumia ja suunnitella seuraavaa päivää.


Kolmaspäivä alkoi melko sateisena. Leirin purkaminen ja märkien ajokamppeiden pukeminen navakassa tuulessa ja vesisateessa on melko ikävää hommaa. Ikävintä hommassa on melkeimpä sen ennakkoon ajattelu lämpimässä makuupussissa. Kun homman tekee reippaasti ja lähtee mahdollisimman nopeasti liikkeelle saa kropan taas tuottamaan lämpöä ja kurjuus unohtuu pian. 





Päivä alkoi reippaalla tunkkauksella hankalakulkuisen tunturihässäkän yli, josta laski upea alamäkipolku kohti Tärnäsjön-järveä. Tämä pätkä jäi mieleen retken ajettavuudeltaan hauskimpana osuutena. Jarrut haisi ja kattilat rämisi.


Tärnäsjöstuganilla oli kauppa, josta sai välipalaa. Kyllä maistui.
Ruotsissa erätuvat on miehitettyjä ja osassa niistä tosiaan on majoittumisen lisäksi muita palveluja, kuten kauppa tai jopa sauna. Huhujen mukaan joskus saa jopa olutta...







Luonasaikaan oli onneksi sateetonta ja lounastimme maastossa.

Laaksossa kasvoi taas muutama koivu.

Peter tutkii reittiä

En tiedä mitä tässä tapahtuu.

Taas noustiin.

Ja taas puut jäivät taakse. Kyllä näissä maisemissa kelpasi tunkata.


Ennakkoon eniten odotettu paikka oli Syterskaletin u-laakso. Laakso on n. 4 kilometriä pitkä ja sen molemmilla puolilla huiput kohoavat jyrkästi 600-700 metriä laakson yläpuolelle. Uskomaton paikka, en olisi hämmästynyt jos paikalla olisi hiippaillut hobitteja. Sää laaksossa oli kuitenkin melko surkea ja muuttui kokoajan pahemmaksi. Ennakkoon oli tiedossa, että laakso on todella tuulinen, mutta sen lisäksi laaksoon oli jäänyt jumiin rankkasade, joka oli tehnyt poluista puroja ja/tai mutavelliä.
Pyörässäni oli renkaina Surlyn Natet, jotka toimivat näissä olosuhteissa ja maastoissa kuin ajatus. Ei lipsuntaa, eikä tarvinnut juurikaan varoa kiviä. Normaaleissa oloissa nämä kumit ovat suoraan sanottuna kamalat. Järkyttävän painavat eikä rullauksesta ole tietoakaan.
Sää oli jo oikeastaan niin kamala, että se oli jo hauskaa. Pysähdyimme Viterskalsstuganilla ja kas, illaksi saimme några burkker av öl. Jatkoimme ripeästi matkaa sillä pysähtyessä tuli heti kylmä. Jatkoimme hetken kunnes löysimme ensimmäisen kelvollisen tettapaikan, joka sinällään oli taas todella upea, mutta koska sää oli mitä oli, viritimme leirin ennätysvauhdilla, vaihdoimme kuivaa ylle ja keitimme lämmitä juotavaa ja syötävää.


Lämpöa oli noin 5 astetta, tuulta ja sadetta reilusti. Teltan pystytys oli sormille aika kylmää touhua.

Peterin kuva onnistuu aika hyvin säätilan dokumentoinnissa.

Aamuyöstä oli jokseenkin tuulista ja sateista. 






Jos edellisenä aamuna lähtö oli nihkeän kylmä niin kolmantena aamuna se oli vielä kerrointa korkeammalla asteella. Kamat kasaan ja liikkeelle. Matka jatkui kengät loiskuen. Itselläni ei ollut kylmettymisongelmia vaikka ainut suhteelisen kuiva vaate oli kuoritakin alla oleva pitkähihainen ajopaita. 

Viimeiselle päivälle ajoa jäi vain reiluksi pariksi tunniksi, mutta se oli enemmän kuin riittävästi. Lopuksi laskettelimme pari sataa metriä alempana olevaan Hemavanin kylään, jossa pääsimme suihkuun ja syömään (Nannas kök, pakko antaa viisi tähteä). Tätä ennen Peter ja Matti reippailivat kaatosateessa tietä pitkin 30 km hakemaan auton. Minulle ja Tommille jäi rankka varusteiden vahtimisen taakka...
Päivän päätteeksi ajoimme vielä takaisin Uumajan lähelle leirintäalueelle, josta olimme (onneksi) varanneet pienen mökin. Suihkun jälkeen kosteaan telttaan ryömiminen olisi ollut jokseenkin epämielyttävä ajatus. Seuraavana aamuna taas laivalla yli ja kohti kotia.



Retki oli säästä huolimatta mahtava ja selvisimme ilman suurempia kommelluksia. Suurin ongelma taisi muodostua kaupassa matkalla Uumajaan, jossa ei myyty meille pullaa. Kassa otti pullat hihnalta ja perustelematta kummemmin sanoi ettei voi niitä myydä. Ööö selvä. Haimme pullapitkon jonka kassatäti armeliaasti laski läpi. Huh. retki oli pelastettu.