Kauden ensimmäinen melontaretki

Peter kysyi mukaan pienelle melontaretkelle. Melkein en jaksanut lähteä, mutta kylläpä kannatti. Noin vuorokauden "miniristeily" on juuri sopivan mittainen normaaliin viikonloppuun. Valmisteluihin ei mene hirveästi aikaa ja toisaalta aikaa jää myös muuhun (=perhe) toimintaan. Eikä reissun jälkeen ole tavattoman väsynytkään.

Retkikohteena oli Rymättylän edustan saaristo. Saaristoon koostuu noin 400:sta enimmäkseen pienehköstä saaresta, joten yöpymispaikalle riittää valinnanvaraa, joskin melko monella saarella on lomasunto tai pari.

Capella lastattavana.

Tavaraa oli mukana melko vähän ja kajakin lastauksen suoritin sen kummempia miettimättä. Silti ainoastaan taaimmainen luukku oli melko täynnä. Keskiluukkuun ja etuluukkuun olisi mahtunut vielä hyvinkin tavaraa. Lisäksi pakkausta järkeistämällä tilaa löytynee vielä lisää takaluukkuunkin. Pidemmällä retkellä tilantarve kasvaa lähinnä vain suuremmalla eväiden ja juotavan määrällä. 

Kovin kummoista säätä ei oltu luvattu, mutta illaksi ja yöksi luvattiin sentään selkeää. Vaikka aurinko paistoikin komeasti vesillelaskun aikaan, mantereen suunnalta lähestyi jo melko uhkaavia pilviä. Kuuropilvet saivat meidät kuitenkin kiinni vasta reilun tunnin melomisen jälkeen. Kuivapuvussa sade ei kuitenkaan juurikaan haittaa.

Kuva (C) Peter Nylund.

Yöpymispaikaksi oli muutamaa kohde katsottuna, joista ensimmäisen päätimmä käydä katsastamassa mahdollisen lintuinvaasion varalta ja sitten fiiliksen mukaan päättää miten jatketaan. Todettuamme saaren mukavaksi päätimme tehdä pienen iltalenkin ja palata takaisin samalle saarelle. Matkaa kertyi leppoisalla melonnalla yhteensä 14,3 kilometriä.

Iltalenkin aikana ihailimme seudun saaria ja sääkin selkeni taas mukavasti ihan kuten oli suunniteltu. 

Leiri pystytettiin saaren auringonlaskunpuoleiselle rannalle. Peter ja Tarja asettautuivat vapaasti seisovine telttoineen rantakallioille. Itse vetäydyin viisi metriä "metsän" puolelle, josta löytyi helposti sopiva paikka pyramidilleni.

Sitten olikin vuorossa retkien tärkein vaihe, eli syöminen. En ollut jaksanut kehitellä eväitä sen kummemin vaan olin napannut mukaani kuivapussiruoan. Peterin mielestä se oli huono idea ja hän lupasi tarjota minulle maustettua kanawokkia ja nuudeleita jota riittäisi kahdelle. En vastustellut. Kiitos. Tarjan laittama poron sisäfile kanttarellikastikekkeella ei vaikuttanut sekään hullummalta. Viiniä ja jälkiruokia maistellessa oli mukava odotella auringonlaskua.

Peter

Tarja.

Hyvin dokumentoitu auringonlasku.

Sinne män.

Kuva (C) Peter Nylund.

 Aamulle sovittiin aikainen lähtö joten teltta kutsui pian illan pimettyä. Yöllä tosin ei ollut lainkaan pimeää kun kuu valaisi lähes täytenä. Jätin teltan ovet auki, kun sieltä oli niin hieno näkymä merelle ja taivaalle. Merilinnut pitivät melkoista elämää ja joku sadekuurokin taisi ropista alkuyöstä. Sain kuitenkin nukuttua ihan kohtuullisesti.

Rentouttava lepopaikka.

Printeiseen tapaan heräsin ensimmäisenä ja nousin teltasta juuri sopivasti katselemaan kuun laskua ja auringon nousua. Ilma oli melko viileä, lämpötila oli arviolta nollassa. Auringonnousumeditaation jälkeen aamupala nautittiin saaren koiliskulmassa, jonne oli noin 100 m vaellus leiristä.

Exit Luna

Enter Helios

Haummmmm.

Merilintuja näkyi ja kuului todella paljon. Oli perus lokkia, haahkaa, joutsenta, meriharakkaa merihanhea yms. Kaakatus oli sen mukaista.

Vesille päästiin vähän ennen yhdeksää, jolloin aurinko lämmitti jo mukavasti. Maisema ja lämpötila alkoi näyttää jo hämmästyttävän kesäiseltä. 

Kuva (C) Peter Nylund.

Kuva (C) Peter Nylund.

Suurimman osan ajasta tarkenin meloa paljain käsin, joka olikin todella mukavaa. Itse en pidä hanskojen kanssa melomisesta, kun niillä ei saa oikein tuntumaa melaan. Käytänkin yleensä vain melarukkasia, joiden suojassa voi olla paljain käsin melko kylmälläkin kelillä. Niiden huono puoli on se että nekin kastuvat, jolloin jatkuvasti märkiin käsiin tulee helposti hiertymiä, jos meloo pidempää matkaa.

Kuva (C) Peter Nylund.

Vähän ennen paluuta rantaan sää kylmeni ja alkoi vihmoa räntää, kesäiset unelmat hävisivät melko pian. Sunnuntaina matkaa kertyi n. 21,7 km eli yhteensä 36. Yllättävän paljon vaikka tuntui, että lähinnä ihasteltiin maisemia ja kikkailtiin erinäisten ohjausharjoitusten kanssa.

Ja taas jaksaa painaa arkea.

Pelastautumisharjoitus

Melonta kausi alkaa olla täällä taas. Pitikin siksi käydä kokeilemassa onko talvikauden hallitreeneistä ollut mitään hyötyä.

Tulipahan samalla testattua kuivapuvun tiiveys.

Pakkasretki

"Pakkasta, jee. Vois mennä laavulle, juu, Paimio? käy, koska mennään?"

Laavun puut eivät olleet ihan priimaa ja nuotio vaatikin vähän enemmän yritystä (ekalla tikulla silti toki)

Kylläpä lämmitti sormia mukavasti.

Oikea oppinen oluen nauttimen pakkasilla onkin oma taiteenlajinsa. Se onnistuu kuitenkin helposti seuraamalla näitä kolmea askelta. 1. avaa pullo. 2. sulata ja temperoi olut sopivaksi. 

3. nauti todella nopeasti.

Yö oli ns. tähtikirkas.

Aamulla viisaampana tikut riittävän pieniksi ennen sytytystä ja kas homma onnistui huomattavasti helpommin. 

Kuu nousi aamulla.

Ja perässä aurinko.

Aamun luotoääninä paistuvan pekonin ritinä ja kahvimyllyn rouhina.

Siirymät 2 x 43 km olivat yllättävä raskaita. 

Glögimelonta

Glögi ja piparit maistuivat vallan mainiolta.

Taivaskin oli melko näyttävä.

Joulu saapui jo

Hankittavahan se oli. Oma kajakki nimittäin. Reilun kuukauden odotuksen jälkeen se on vihdoin täällä.

Hän on Venture Capella 167

Neitsytmatkallekin pääsin lähes samointein, kun Peter oli sopivasti vailla melontaseuraa.

Kuivapuvullekin oli heti käyttöä, kun sadetta tuli lähes jatkuvasti. Kuva (C) Peter Nylund

Oli mukava helpotus huomata, että kajakki istui ja tuntui muutenkin varsin lupaavalta, kun tilasin sen käytännössä kokeilematta. Olin vain koeistunut saman valmistajan toista kajakkia, jonka muotoilu oli samankaltainen. Pienellä riskillä siis mentiin, mutta näyttäisi, että valinta osui aika hyvin haluttuihin raameihin.

Kuva (C) Peter Nylund

Ensikokemuksen perusteella tämä on kokeilemiini kajakkeihin verrattuna erittäin ketterä, eikä kahden kuukauden melontatauonkaan jälkeen meno tuntunut huteralta vaikka olikin paikoitellen melko kova tuuli.

Meri oli melko korkealla. Joku pappa eräältä laiturilta osasi kertoa, että olisi 80 cm normaalia korkeammalla.
Kuva (C) Peter Nylund

Mammuttimarssi X 2015

Huh.

Öh..

Ör. Kröh...

Eli. Mammuttimarssin kymmenvuotisjuhlakilpailu.

Uh.

Siis. Taas oli vuoden pyöräilykohohdan aika. Joukkueemme tosin valitettavasti kutistui neljästä hengestä kahteen Peterin kärsiessä pitkittynyttä flunssaa ja Tommin vaihdettua lyhyemmälle (n. 100 km) matkalle osittain keskeneräisen kuntoutuksen takia. Toni ja minä osallistuimme luonnollisesti pisimmälle matkalle, joka oli semiagresiivista juoksijan reittiä mitattu n. 200 km pitkäksi, joten varovaisen pyöräilijän reitin arvelimme olevan helposti 240 km pitkä. Pisimmän sarjan/reitin nimi oli TUSKA, joka oikeastaan summaa ja kiteyttään koko homman ytimen aika selkeästi. Melkein voisi lopettaa tämän tarinan tähän...

Mutta jos nyt kuitenkin lyhyesti palaan reissun kauhuihin.

Ideana tässä "kilpailussa" on siis etsiä maastoon piilotettuja rasteja tietyssä järjestyksessä etukäteen annettujen koordinaattipisteiden avulla. Koordinaattien lisäksi on tarjolla lyhyt rastimäärite, joka kuvaa mihin rasti on kiinnitetty (esim puu, silta, kataja, luolassa pöllön jaloissa, jne). Rasteja oli yhteensä 45, joista viimeinen oli maali/lähtö. Kaikenlaiset GPS systeemit paikanmääritykseen kisan aikana on ehdottomasti kiellettyjä.

Jo rastipisteitä kartalle asetellessa kävi selväksi, että tiedossa olisi pyöräilykieltojen ansiosta ihan silkkaa kävelyä ilman pyöriä ja kohtuullisesti kevyttä tunkkausta. Ja sitähän oli.

Alkuvalmistelut sujuivat kerrankin ilman paniikkia ja olimme hyvissäajoin valmiina.

Matkaan lähdettiin klo 20.00 perjantai-iltana. Matkan alku meni ihan kivasti ja ensimmäiset rastit haettiin kummemmin ajattelematta, mutta heti huomasi, että pyöräilykunto on harrastuksen vähyydestä johtuen lopahtanut. Muut tiimit tuntuivat menevän melko kovaa. Pistin sen kuitenkin alkuinnokkuuden piikkiin ja ajattelin, että kyllä se vauhti siitä tasaantuu.

Ilveksenluolakallion luola.

Jossain...

Rastit 4-8 Liesjärven kansallispuistossa sisälsivät nuo pakolliset kävelyosuudet. Suunnistuksellisesti ihan helpot, mutta pyöräilykengillä kävely oli melko ikävää. Kävelyä näillä rasteillä kertyi noin 10 km. Lämpimissä pyöräilyvarusteissa oli muutenkin todella raskasta kävellä. Rasti 6 oli onneksi uintirasti, joka viilensi ja piristi oloa hetkeksi.

Uintirasti. Vaatteet pois ja kohti mustaa. (Kuvan laatu kuvaa hyvin tunnelmaa rastilla.)

Helpoiksi siirtymiksi kuvittelemamme tiepätkät olivat kuitenkin, edellisten päivien sateista johtuen, kammottavan pehmeitä ja raskaita. Lämpötila oli vähän alle 10 astetta ja vaikka päällä ei ollut mitenkään erityisen paljon vaatetta kroppa alkoi keittää ja ajelinkin takki auki ja ilman hanskoja lähes koko yön. Vasta ihan aamuyöstä ennen auringonnousua alkoi ilma viilentyä. Rastille 15 asti homma eteni ilman ihmeitä.

Gravelgrindinkia. The Horror! The Horror!

Kohtuullisen yliampuva silta noin 2 metriä leveän ojan ylitykseen.

Kellon ollessa jo n. 7.00 juuri taivaanrannan alkaessa vaalentua teimme muutaman suunnistusvirheen lähellä 16. rastia aikaa tuhrautui turhaan arpomiseen ja kaiken lisäksi löydettyämme oikean paikan rastimerkkiä ei löytynyt kuvatusta paikasta. Hetkellisesti sapetti.

Kun yön kauheuksista oli selvitty ja ilman viilentyminenkin helpotti oloa, auringonnousu kohensi mielialaa ihmeen lailla. Lisäksi tiedossa oli reitin helpoin osuus ja komeimmat maisemat. Rastit 17-26 menivät yhdessä hujauksessa (joka mammuttimarssin yhteydessä tarkoittaa n. 4,5 tuntia). Homma alkoi vaikuttaa olevan jo paketissa...

Vaikuttava näkötorni vuodelta 1926.

Jyrkähkö harju Portaan kylässä, rasti korkeimmalla kohdalla tottakai.

Toni vauhdissa yhdellä harvoista asfaltoiduista siirtymistä.

Rasti 26, jonka maasto siis helpoimmasta päästä.

Rasti 27 oli ns. "Tiukusen erikoinen" eli polulla jota ei ole enää olemassa. Lähestyimme rastia ensin loogisesta suunnasta, mutta homma kusi heti alkuunsa läpikäymättömään vesaikkoon. Teimme tässä kohtaa järkivalinnan, koska kyseessä oli pienehkö metsä päätimme vartin tunkkaamisen jälkeen kiertää metsän tietä pitkin ja yrittää uudestaan toisesta suunnasta. Se vaikuttikin alkuun ihan hyvältä, kunnes totesimme, että polku kaartaa väärään suuntaan. Ei muuta kuin tunkkaamalla oikeaan suuntaan. Lopulta rasti kuitenkin löytyi ja matka jatkui. Seuraavat rastit 28-30 Tamelan ja Forssan läpi, kohti Torronsuota napsittiin taas ihan hyvällä vauhdilla. Tonin siirtymäkunto oli vielä selvästi omaani paremassa kunnossa ja sainkin todella hyvää peesiapua.

Kiljamon lintutorni oli korkein jonka olen koskaan nähnyt.

Maisema huipulta oli suodiggarille varsin vaikuttava.

Rastille 31 johtava "tie" oli kuitenkin aivan toivottomassa kunnossa, märkä, pehmeä ja päällystetty nopan kokoisella irtosoralla. Ja tämä oli alueen isoimmaksi merkitty tie. Rastille päästyämme iski ensimmäiset epätoivon aavistukset. Seuraavat 6 rastia tekisivät lenkin kohti Someroa ja takaisin Torronsuolle. Tiedossa olisi n. 40 km tätä kamaluutta, joka yksistään kävisi jo ihan kelpo lenkistä. Vielä kun paljastui, että alueella on ihan kivasti ylämäkeä, niin hilpeys alkoi haihtua. Olotilan kruunasi vielä yksi haastava rasti ja toinen josta oli rastimerkki hävinnyt. Näihin meni reilu tunti ylimääräistä harhailua. Mieliala laski kilpaa auringon kanssa...

Ihanaa! Beibe ooh! Ihanaa-aaa-aa.

No matka jatkui ja seuraava löytyi taas sieltä mistä pitikin. Tässä kohtaa olimme jo aika puhki ja pidimme vähän pidemmän evästauon. Seuraavalle rastille vievän reitin loppupään tiesimme olevan pelkkää tunkkausta. GPS-jälki seuraa hienosti kartassa olevaa polkua kunnes se loppui liian tieheään ja märkään suohon, josta ei meikäläisen suunnistustaidoilla enää pystynyt etenemään. (Muiden kisaajien GPS-viivaa katsottuani voin todeta, että sieltä ne kaikki on vaan menneet. Meiltä vain loppui väsyneinä usko ja suunnistustaito) Tunkattiin siis takaisin ja läpi lähimmälle mökkiteille tontti varovasti kiertäen. (Toim huom. Kukahan hullu tuollakin mahtaa oikeasti asua, valot oli ikkunassa). Luovuimme siis leikistä, sillä 30 tunnin aikarajakin alkoi vaikuttaa liian lyhyeltä. Ajettiin siis 20 km siirtymä ASFALTTIA! pitkin kisakeskukseen.

Tässä vielä Tonin nappaama tunnelmapala suolta, jossa leikki jäi kesken. (Kuva: Toni Lund)

Eli DNF jäi käteen, mutta ihan kamalan pettynyt en maalissa ollut. Oli se niin ihanan tuskaista. Suunnistuskin meni kokonaisuudessaan olosuhteet ja rastien vaikeus huomioiden ihan hyvin vaikkakin tietty melko hitaasti. Nyt alkaa koitoksesta selvittyä jo aavistuksen harmittamaan tuo epäonnistuminen. Varaa parantamiseen siis jäi. Ensi kerralla paremmalla uskolla soiden läpi soiden.

Matkaa kertyi vähän vajaa 250 km ja 25h 35 min, josta reilu kymppi jalkaisin ilman pyöriä ja tuntematon määrä tunkkausta pyörien kera. Henkilokohtainen ennätys yhtäjaksoiseen liikuntasuoritukseen niin ajallisesti kuin matkankin suhteen. Heijjaa!

Ensivuoden ilmottautumisen avautumista odotellessa.